Itäisessä Helsingissä on iso, vehmas sekametsä, jonka sisään on sinne tänne sijoitettu huikaisevan valkoisia taloja. Puro mutkittelee polkujen kanssa talojen ja umpikujien välissä. Toisinaan yksinäinen lentokone jylisee yli taivaankannen kaarrellessaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Oravat eivät piittaa, eivät pulutkaan. Loppukesän kirpeä tuoksu viipyilee kosteilla lehdillä. Viimeiset hetket lämpöä. Keltainen ilta-aurinko siilautuu läpi lehvästön ja maalaa talojen korkeat seinät kullanvärisiksi. Kehätien kumu ei riko Kontulan valkoisen kaupungin rauhaa.

Lähiö kiemurtelee kohti keskustaansa. Ostoskeskuksen uudemmalla puolella metroaseman ikuinen remontti etenee rauhalliseen tahtiinsa pressujen alla. Nuoret juhlivat koulujensa alkamista. Uusi ravintola on avannut hillityn ovensa nälkäisille. Helmi Grilli on Kontulan Soul Kitchen – aikuisjazzia taustallaan soitteleva ruokapaikka.

Listalla on perinteisiä suomalaisia. Wieninleike on kooltaan ja laadultaan uskomaton. Perunamuusi on tehty perunoista. Hanassa on Olvin Fizz-siideriä. Kaunis tarjoilija ei liikaa juokse serveeratessaan asiakkaita. Paikan kiireettömyys on lähellä uneliaisuutta. Tummat puiset seinä- ja kaluste-elementit ovat äärettömän rauhallisia.

Hinnat ovat kontulalaisittain korkealla. Toisaalta laatu on myös kohdallaan. Mutta missä ovat asiakkaat? Miksi autius, orpous, hiljaisuus? Eivätkö kelpo itähelsinkiläiset kehtaa tulla ”hienoon ravintolaan”, vai onko mediassa maalailtu korkeasuhdanne pelkkää sanahelinää?