Kapeat tiiliset portaat johtavat Buttenhoffin raukeaan menneisyyteen. Viipurista joskus hahmottomassa menneisyydessä evakuoitu ravintola elää maustevointuoksuisessa aikakapselissa, jota myös Imatraksi kutsutaan. Asiakkaat istutetaan liinan ääreen kuin herrat tai ainakin kaukaa tulleet kauppamatkustajat.

Interiööri tulvii klassisen sodenjälkeisen ruokaravintolan raskasta ahtautta. Pienet sopet ovat kukkeanaan idylliä. Juomalistalla on lukuisia erilaisia janonsammuttajia, joista yksi ilmenee Olvin ikiomaksi Fizz Original Dryksi. Tarjoilijat kantavat viinat pöytään eivätkä ollenkaan valita, vaikka kaikki haluavat lopuksi maksaa oman laskunsa omilla maksuvälineillään.

Hiljalleen pyyhkii karjalainen auringonsäde ikkunanpieliä ja lasin läpi asiakkaan selkää. Kiire on jäänyt pois, sillä Buttenhoffin hellässä sylissä jokaiselle suodaan hetki lepoa 60-luvulla. Ja kun laskulla maksaa, on kuin joisi ilmaista viinaa.

Pitkät pöydät ja karu sisätila, harmaata ja oranssia, mitä lie. Kuin jääkiekkoseuran baari. Vuoksenvahti elää imatralaiseen tapaan syvällä menneisyydessä, tässä tapauksessa 70-80-luvun taitteessa. Täällä punkit ja teddyt ovat ottaneet matsia ja Hassisen Konetta on luukutettu täysillä. Ja samat tyypit istuvat edelleen samoissa pöydissä.

Brezhneviläinen stagnaatio on niellyt Vuoksenvahdin. Ehkä koko Imatran, kuka tietää. Välinpitämättömyys on johtanut siihen, että kulttiravintolassa on enää kourallinen vanhoja juoppoja litkimässä Koffin perusvalikoiman riisutuinta osaa. Juomien nimet ovat olut, siideri ja lonkero. Herraskainen nirppanokkaisuus tuotemerkkien tai makujen suhteen ei päde.

Tappelu tekisi hyvää, mutta kukaan ei halua haastaa riitaa.