Rautatieasemalla on kapea, ahdas lasikko, jossa joku selittää jollekin toiselle kovaan ääneen keskisuomalaisella murteella. Jotakin. Minuuttibaari on asemaravintolaksikin ankea. Toisella minuutilla aika alkaa tuntua pitkältä. Baarimikko ei suorastaan hymyile ja naura anniskellessaan juomia kahdelle, kolmelle paikalle eksyneelle.

Baarin vitriinit kuhisevat hienoja siidereitä. Weston's on tullut maahamme lopultakin omallakin nimellään. Juomat ovat tietysti hyvin hintavia, mutta kuka sitä nyt matkalla rahojaan laskee? Kun vain yhden ottaa, siitä sopii maksaa puolentoista hinta.

Akvaario tarjoaa ohikulkeville turisteille töllistelyn aiheita. Hiljaiset juopot notkuvat selin toisiinsa ja tuijottavat tuoppeihinsa. Istumapaikkoja ei ole, jottei kukaan jäisi kuluttamaan baariin esimerkiksi aikaansa. On helppo uskoa, että ravintojoitsija myisi mieluiten viinankin take away -malliin pahvituopeissa, jotta kellekään ei vain syntyisi illuusiota kiireettömyydestä. Mutta niin on jälleen kerran Suomen alkoholilain brežneviläis-stalinistinen pakkopaita puettu tehokkuuden päälle.