80-luvun kiharapehkot uhmaavat aikaa ja painovoimaa. Romanimies viiksineen näyttää 60-luvun naistenlehden eksoottiselta mustalaisviulistilta. 50-lukulainen ducktail keikkuu rokkijätkän otsalla. Karaoke rämisee. Mansikkapaikan liikekeskus Imatran pikku-Manhattanilla on niin kuin ei ollenkaan tietäisi, että sen sisuksissa, huonekalu- ja urheilutarvikeliikkeiden keskellä, raiskataan tyylitajua ja kansainvälisiä iskelmäkappaleita halvan, ellei ilmaisen korkeatasoisen juomavalikoiman turvin.

Ostarin kakkoskerrokseen rakennettu Pub Olteri on vastikään laajennettu ja siivottu. Sisustus on standardia väärennettyä kapakkamiljöötä. Mutta juomalistalla on luonnetta sitäkin enemmän. Zubr solahtaa hanasta oluenjuojalle. Siideriharrastajan aivoissa lähtee soimaan iloisempi humppa, kun Black Rat anniskellaan tuoppiin. Hinnat ovat yhtä matalia kuin paikallinen miesväestö. Imatralla on ikuinen happy hour.

Asiakaskunta on kaikenikäistä. Yksi yhteinen piirre on. Se tuo mieleen ajatuksen, että transmoderni ei saavu koskaan Etelä-Karjalaan. Pääkaupungin viileys ei pärjää siperialaiselle pakkaselle. Reuhakas karjalaisväestö kiskoo vaaleansiniset levikset jalkaan tietämättä ollenkaan, että kermaperseiden keskuudessa edes Red Monkey ei ole enää oikein muodissa. Ja vaikka tietäisivätkin, kukaan ei sitä noteeraisi. ”Vaatteiden tulee olla uudet ja puhtaat”, ajattelee imatralainen, ”sen pitäisi riittää”.

Kun kello on paljon ja jano yltyy, pitää ottaa jalat alle ja vaihtaa kaupunginosaa. Mansikkalasta Imatrankoskelle on pari kilometriä. Paikat menevät kiinni, mutta ei yksi: Seppo Koskisen liiketoimintaan voi aina luottaa. Onnelan sisälle pääsee, kun maksaa seitsemän euroa ja hymyilee rahoja pulittaessaan.

Yökerhossa on kolme salia. Rock, kansainvälinen poppi, ja kotimainen hippamusa. Jälleen välitön karjalaisluonne paljastaa lupsakkuutensa. Ihmiset käyttäytyvät, kuten ympäristö edellyttää. Kukaan ei yritä pukeutua varta vasten suunniteltuihin vaatteisiin tai olla niin kuin ei oikeastaan välittäisi. Rokkihuoneessa ollaan hiljaa ja murjotetaan, poppihuoneessa isketään seksiseuraa ja iskelmähuoneessa aivan kaikki tanssivat pöydillä. Aivan kaikki. Tätä on konstailemattomuus, tätä on teeskentelemättömyys. Aitous.

Onko koskaan nähty yhtä monta Jokapoikaa tai muuta pystyraitaista kauluspaitaa tungettuna vaaleansinisiin farkkuihin? Insinöörien klooniarmeija on tullut kaulailemaan Hanna Pakarisen näköisten tyttöjen kanssa. Tai työntämään lujuuslaskelmien kovettamat kätensä sisään leidin housunkauluksesta. Yksi mies on pynttäytynyt yli kaikkien rekisterien laittamalla päälleen vielä mustan liivin ja verhoamalla jalkansa valkoisilla tennissukilla ja loafereilla. Punavuoressa se olisi noteerattu huiman ironisena steitmenttinä ja sen suunnittelu olisi maksanut puolentuhatta euroa. Täällä sitä kutsutaan pukeutumiseksi ja se voi ostaa kaupasta.

Miehet ovat lyhyitä ja vantteria, naiset kauniita. Hanassa on Koffia. Hinnat ovat taivaissa, teinipojat ujoja, miehet sikoja. Ja naiset kauniita, kuten todettua. Söpöjä perkeleitä.