Tämä blogialusta on nyt käytetty loppuun. Teologin baariblogi jatkuu vastedes osoitteessa http://baariblogi.blogspot.com/. Kaikki vanhat tekstit on kopioitu uudelle alustalle, mutta vanhat tekstit pysyvät näillä sijoillaan toistaiseksi.




Pahoittelen Comic Sans -fontin käyttöä.

Koko baarilista: Hasse’s Pub (Uudenmaankatu 13, Turku), Surutoin (Kaskenkatu 12, Turku), SuomiRock Bar (Kaskenkatu 3, Turku), Svarte Rudolf (Itäinen Rantakatu, Turku), The Cow (Aurakatu 3, Turku), Panimoravintola Koulu (Eerikinkatu 18, Turku), Nice Home English Pub (Yliopistonkatu 26, Turku), Paroni Pub (Yliopistonkatu 37, Turku)

Järeät tukinpuolikkaat on kiinnitetty Hasse's Pubin lattiaan kakkosnelosilla. Baarin pöydäksi riittää puunlohkare, joka muistuttaa lähinnä hevosen juottopaalua. Kaksi tuoppia mahtuu reelingille, enemmälle ei ole tilaa eikä tarvetta. Nämä tilat on suunniteltu aikana, jolloin kukaan ei tuonut töitä baariin. Romuluisen puuinteriöörin kruunaa matalan holvikaaren alle istutettu baaritiski, jonka etuseinä koostuu tynnyrinsiivuista. Yhteen järeistä pöydistä on ruuvattu messinkilaatat, joilla muistetaan sitkeimpien kanta-asiakkaiden ja muiden janoisten kuolematonta mainetta. Jokainen neliösenttimetri huokuu baariaiheista memorabiliaa, sukupolvien pyyteetöntä työtä oluenkulutuksen kasvattamiseksi.

Lystikäs baarimikko ei ole moksiskaan, vaikka baariin vyöryy tatuoituja, ruotsinkielisiä skinheadeja ja heidän trash-estetiikkaa kukkivia tyttöystäviään. Baaria on pompoteltu omistajalta toiselle ja asiakkaat ovat yksi kerrallaan vaihtuneet. Muutama vanha jäärä sentään jatkaa sitkeästi siitä, mihin jäätiin vuonna 1987. Kantisten tuoppien kaikkia omistajia ei koskaan saada selville. Vain lommoisen kaluston ja lattian kuluminen on varmaa. Mutta kuka oli Hasse?

Sinebrychoff on kuristanut Turkua pahemmin kuin konsanaan Helsinkiä. Hassen Pubissa kuluttajalle tarjotaan vaihtoehdoiksi vain Koffin peruslitkut. Crowmoor-siideristä peritään sikamainen nippu rahaa, koska sen nimessä on englanninkielisiä sanoja.

Jussi Vares -henkinen kierros jatkuu Surutoimessa. Nyt teologian opiskelija Netta Vaarala ei esittele ketunkuonorintojaan, sillä baari on tätä nykyä karaokepaikka. Aikaisemmista vaiheista ei kukaan tiedä. Häkellyttävissä määrin Tanja Saarelan isosiskolta näyttävä baariminna esittää valistuneen arvauksen, että kapakan ensimmäinen muoto ilmaantui Kaskenkadulle joskus 60-luvulla. Sen jälkeen paikalla on ollut vientiä. Vuosien varrella se on siis saattanut sortua erotiikankin esittelemiseen, tiedä häntä.

Juovutusaineiden osalta Surutoin nojaa samaan myrkkytehtaaseen kuin Hassekin. Myös hinnat ovat identtiset. Golden Capin siideri imitoi vuorollaan kuivaa omenasiideriä. Goottijengi parveilee ovella, mutta sisällä asiakkaat paljastuvat monipuolisemmiksi kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Eikö Turun korttelibaareilla ole asiakasprofiileja?

Pelottava mielleyhtymä on vähällä pitää maksavan asiakkaan pois SuomiRock Barista. Nimen ankea semantiikka sisältää kaikkea pahuutta – Yön musiikkia, fennomaanista kiihkoilua ja silkkaa alastonta ksenofobiaa. Silti on sanottava, ettei nimi baaria pahenna, ellei baari nimeä. Kapakan sisäpuoli on virkistävän erilainen kuin oven otsikko antaa ymmärtää. Ei täällä olekaan pakotettua isänmaallisuutta! Jälleenrakennusajan tarpeistoa roikkuu seinillä, 50- ja 60-luvun ilme hallitsee. Jukeboksista tulvahtaa Leevi and the Leavingsia, seinällä on Juice Leskisen muistokirjoitus. Ihmiset istuvat kookkaiden tynnyripöytien tai ikkunaloosien sylissä. Tunnelma on rento, kotoisa. Edeskäypä on tyly kuin Mäntsälän rautatieasema, mutta taikoo silti esiin pullollisen Magners-siideriä lohduttoman karun juomakartan takaa.

Syksyinen loppupäivä hellii väsyneitä sieluja lempeällä kesäilmalla, joka kiemurtelee kellastuneiden lehtien seassa kuin laumastaan eksynyt hyvä paimen. Mutta Aurajoen rantaan ankkuroidut kaljaasit ovat yksi toisensa jälkeen hiivanneet lankonkinsa, ruuvanneet ikkunat umpeen, sammuttaneet myrskylyhdyt märssykorista. Syksyiseen jokivarteen eksynyt lämmin henkäys ei pääse toteuttamaan itseään ravintolalaivojen ruosteisilla kansilla. Paitsi yhdessä paatissa. Svarte Rudolf ei olekaan muiden tavoin reivannut purjeitaan, vaan anniskelee yhä niin ruokaa kuin juomaakin yltäkylläisesti. Kapyysin puolella mässäilevä porvaristo jää nauttimaan keittiön antimista, kun työväenluokka kipuaa kannelle kumoamaan muutaman mukillisen lisää.

Hartwallin Upcider lainehtii muovisessa tuopissa. Vastarannalla turkulaisten jääkiekkoilijoiden, ravintolakeisareiden ja huippupoliitikkojen palatsit kimmeltävät yönmustaa vettä vasten. Laiva on laiva niin kuin aina ennenkin. Rauta kelluu Auran syntisillä aalloilla. Ilmassa on lopullisuuden tuntua. Pian tämäkin laiva pistää luukkunsa kiinni talven pakkasten ajaksi.

Silta. Puoli vaihtuu. Suurtorin puoleinen Turku, vanha kaupunki, vaihtuu rautatien ja Kauppatorin väliin kasvaneeksi kiihkeäksi business-hyrinäksi. Hyvästi jäävät nuo rapistuneet Kaskenkadun kiinteistöt, teolliset miljööt, raskaan elämän kangistamilla käsillään kaljaa kumonneet miehet. Trendi-Turku, rikkaiden lasten leikkikenttä, avautuu pahaa-aavistamattoman ihmisentaimen edessä.

Tamperelaisen viikinkiravintolan kainaloon on avattu akvaario niille lassosolmupojille, joiden graafikkosilmälasit eivät saa riittävästi näkyvyyttä perinteisissä kapakoissa. Suomen ensimmäiselle urbanisoituneelle alueelle perustetun juottolan nimeksi on annettu luonnollisesti Lehmä, The Cow. Nokkela nimitys johtuu siitä, että lehmät ovat hassuja. Baarin ravintotietoiset asiakkaat eivät toki käytä lehmästä kuin sen pienen osan, mitä tarvitaan jalkineiden valmistamiseen. Täällä ei edes juoda valkovenäläisiä.

Ammubaarin sisustus heijastelee nokkelan osuvaa nimivalintaa. Istuinten verhoilut ja yleensä koko värimaisema on laikullista niin kuin naudalla voisi kuvitella olevan. Tungos on huumaava, sillä usealla turkulaismiehellä on kiire päästä esittelemään mittavaa omaisuuttaan mukaan narratuille naisille. Juomapuoleen on kiinnitetty huomiota, mikä entisestään kohottaa hintoja. Sama tosiseikka on saanut liikkeelle monia keski-ikäisiä toimitusjohtajia katsomaan, miltä tšekkiläinen olut näyttää. Siiderin ystäviltä ravintola olisi valmis ottamaan rahaa niin paljon kuin tililtä löytyy, sillä hanat pursuavat kaikkia tuttuja tuontisiiderimerkkejä jumalattomilla hintalapuilla.

Lompakot muuttuvat yhä paksummiksi ja asiakkaat vauraammiksi, kun askel kantaa oluenystävien pyhiinvaelluskohteeseen, Panimoravintola Kouluun. Entiseen koulukiinteistöön sommiteltu kapakka valtavine tiloineen ja omine tuotantoineen on vuosikausia vetänyt puoleensa juoppoja, jotka oikeasti nauttivat alkoholista. Tyyris ravintola ei jaa hedelmiään köyhille, mutta yhden tuopposen saa toki ilman, että tarvitsee sähköttää myyntimääräyksiä metsänhoitajalle. Hyvinvoivat asiakkaat eivät viitsi haastaa riitaa toisten asiakkaiden kanssa, mikä takaa leppoisan tunnelman ja puitteet raukealle baaripuheelle.

Koulun siiderihyllyt eivät suorastaan notku juomien painosta. Olvin kanssa diilin tehnyt baari kuitenkin tarjoaa Fizziä pahimpaan janoon. Muuta sirkkua ei sitten olekaan, ellei jotain aspartaamilla makeutettua herne-maissi-paprikaa sellaiseksi laske. Juotavaa voi ostaa useammalta tiskiltä erilaisissa, vitsikkäästi kouluaiheisilla nimillä varustetuissa teemahuoneissa.

Loitommalla ydinkeskustan juppiestetiikasta perinteiset korttelibaarit alkavat jälleen ryhdistäytyä. Ei tarvitse häpeillä ylenpalttisten näyttäytymispaikkojen loiston rinnalla. Uudetkin baarit, kuten kaiken kaikkiaan neliosaisella nimellä siunattu Nice Home English Pub, vaikuttavat ikäistään vanhemmilta. Näillä nurkin on tapana pysyä kartalla vähän pidempään.

English Pub ei vaikuta erityisen englantilaiselta. Eikä pubilta. Itse asiassa se on paljon vähemmän "englantilainen" kuin moni nostalgiaa huokuva brittipubi. Paikka vaikuttaa enemmänkin pizzerialta tai lähiön lounasravintolalta, mikä ei aina ole huono asia. Hiljainen tunnelma ei sisällä nopeita juonenkäänteitä. Baari elvistelee olutvalikoimallaan, joka ei ole suuri, mutta sitäkin monipuolisempi. Newcastle ja Beamish myhäilevät hanoissaan. Siideriäkin saa, pullosta, jos tarvitaan. Ja aina tarvitaan.

Kello raksuttaa. Vielä ehtii. Äärettömän kallis hotellibaari on kiinni, joten askel kantaa takaisin Yliopistonkadulle, eteenpäin. Kivijalassa häämöttää epämääräinen nimi. Sinne, siis.

Paroni Pub on rähjäinen, riehakasta elämää ja hulluutta tihkuva kellaribaari. Huoneita on useita eikä niiden sijaintia pysty hahmottamaan. Pelejä on siellä, täällä. Darts-radan poikki on vähän väliä pakko kävellä. Tuhti panssariovi yhdellä seinällä viittaa siihen, että tämä ravintola on joskus viattomuudessaan ollut sisäänkäynti väestönsuojaan. Nyt se varastoi uumenissaan humalaisia renttuja puukonreikäisissä nahkatakeissaan.

Jostakin tulee mies, joka kysyy: "Oletteko nähneet sellaista ärsyttävää miestä oranssissa takissa?" Hän ei kuitenkaan myönnä tarkoittavansa Timo Jutilaa.

Loputtomien vaellusten jälkeen löytyy huone, jossa myydään viinaa. Baaritiskin tungoksen yli käy ilmi, että kyseinen ravintola anniskelee jälleen Olvia. Fizz Dry -pullo siis kouraan ja takaisin peräkammariin. Baarin viimeisessä vapaassa pöydässä katoaa kaikki maallinen huoli ja kiire. Jopa siinä määrin, että pilkku on vähällä tulla yllätyksenä. Raivokas tappelu tiskillä takaa voittajille tyytyväisen hymyn. Eräs asiakas protestoi rannalle jäämistään – jopa syyttäen baarimikkoa ulkomaalaisvastaiseksi – mutta joutuu poistumaan kapakasta yhtä porttikieltoa rikkaampana.

Turun yössä on taikaa. Matkalla yösijoille aamukolmelta vastaan juoksee tuttu nuoripari vihkivaatteissaan. Mutta teologit ovatkin aina olleet vähän erikoisia.

Pirteän oloinen tyttölapsi muuttaa rahaa viinaksi. Ei mikään keijukaisprinsessa silti, vaan onneksi rehevän vantteraa sorttia. Luultavasti tämä hymyilevä kaunotar voisi heittää vähän äreämmänkin rekkamiehen ulos baarista niska-perseotteella, jos tarvetta olisi. Eikä varmasti edes hengästyisi. Lainassa oleva Fiat Punto odottaa ulkona, kun mökkimatka taukoaa hetkeksi valtatie 24:n varrella, Asikkalassa, entisellä huoltoasemalla, nykyisessä Highway Hill Saloon -baarissa.

Kaikki on puuta. Tätä tyyliä kutsutaan rustiikiksi. Pölkkyjä, pahkaa, lankkuja, tukkeja ja vuorilautoja joka syrjällä. Puu on maalattu tummaksi tai petsattu harmaaksi. Asiakkaalla on olo kuin tupajumilla. Länkkäriteemaa liioitellaan estottomasti. Pienet intiaanifiguurit heiluttelevat tomahawkejaan nurkissa. Onko baari-intiaani seuraava puutarhakääpiö?

Ilmaisen kahvin lisäksi baari tarjoaa maksullista kaljaa ja siideriä Koffillta, kuten aina, sekä musiikkia milloin karaoken, milloin jukeboksin, milloin elävän laulajan muodossa. Kolikkovetoisessa musiikkilaitteessa onkin kelpo valikoima hyviä lauluja. Ja lisäksi aimo potpuri line dancing -aiheista musiikkia. Hinnat niin alkoholin kuin musiikinkaan suhteen eivät ole raskaimmasta päästä.

Hiljainen kapakka uinuu iltapäivän tylsyydessä, kunnes arvoituksellisen oloinen mies saapuu pihaan. Mustaan, niitein ja hapsuin koristeltuun mokkatakkiin sekä mustaan stetsoniin pukeutunut highwayman astuu sisään. Miten tähän pitäisi reagoida? Ilmeisesti ei mitenkään, sillä mies marssii tiskin taakse ja alkaa keskustella baariminnan kanssa. Maassa maan tavalla, näemmä.

Lasipalatsi näyttää kovin vähän lasilta ja palatsilta Kampin keskuksen, Eduskunnan lisärakennuksen ja Sanomatalon kaltaisten epäinhimillisten kolossien juurella. Mutta ei palatsia lasiin sylkeminen, sillä yhteen pieneen käytävätilaan on onnistuttu tunkemaan kokonainen baari, joka pursuaa luovuutta, kansainvälisyyttä ja omahyväisyyttä. Ennen kaikkea se sykkii aitoa, vilpitöntä ysäriä ja Millenniumia. Jopa siinä mitassa, että sen nimi kirjoitetaan nörttihenkisesti pienellä alkukirjaimella. Vain hakasulkeet [ ja ] puuttuvat mbarin nimen ympäriltä.

Ahtaus on hämmästyttävää. On helppo huomata, että tapahtumaravintolaksi mbar on kelvoton. Ei junanvaunun kokoisessa tilassa voi pitää bileitä. Ehkä se on tarkoituskin. Kun paikalle ei mahdu liikaa jengiä, ei tarvitse sietää moukkia ja turisteja. Toisaalta lempeällä väkivallalla on ennenkin onnistuttu rikkomaan kaikkia pelastusviranomaisten määräyksiä. Sattuu, sattuu. Mahtuu, mahtuu.

Old Rosie ilmaantuu kyypparin käteen ja kaatuu tuoppiin. Hintakaan ei ole aivan tolkuton – etenkin baarin keskeiseen sijaintiin nähden. Kohta on vuorossa toinen, kolmas ja neljäskin. Kuitit tulevat allekirjoitetuiksi Ounaskoski Camping -kynällä. Se on niin hieno, että ote ei ole hellittää pännän varresta. Lopulta hyväsydäminen ja häkellyttävästi Sininen laguuni -elokuvan miespäähenkilöltä näyttävä baarimikko lahjoittaa kirjoitusvälineen asiakkaalleen.

Baariin työntyy yhä lisää sarjakuvafestivaalien osanottajia juhlimaan raskaan viikonlopun päättymistä. Onhan sunnuntai. Stressin laukeaminen kääntyy iloiseksi ryhmähaliksi. Paidat lähtevät päältä, suudelmia vaihdetaan, tanssitaan. Taiteilijat taiteilevat toistensa sylissä, toimittajat toimittavat viinaa kitoihinsa.

Mutta kapakka suljetaan liian aikaisin. Jälleen.

Maailma voi olla uuvuttava paikka pienelle ihmistaimelle. Etenkin sarjakuvafestivaaleilla. Herää kysymys: mistä saamme ruokaa? No, Isolta Roobertinkadulta, tietysti. Big Mama's -pizzeria on maineikas ravintola, joka ruokkii yöeläjät, mutta serveeraa myös lounastunneilla. Pöytiintarjoilu hämää pientä kulkijaa, sillä normaalisti pizza- ja kebabravintolat luottavat omatoimisuuteen, etukäteismaksuun ja muovihaarukoihin. Mutta nyt olemmekin Kaartinkaupungissa eli Punavuoressa eli Eirassa eli Kampissa, Etelä-Helsingin sisällöntuotantokortteleissa. Mikäli kulttuuripersoonalle ei tarjota intohimoista palvelua, hän alkaa kantaa työnantajansa lounasseteleitä muualle. Narsisti tietää, että juuri säkenöivä luovuus erottaa hänet rahvaasta, joka nakertaa jämäpizzoja känsäisin kourin kaikenlaisissa iljettävissä paikoissa, jonne eivät edes raitiovaunut kulje. Lounaspaikan on heijasteltava tätä erinomaisuutta. "Jos tuolla tarjoilijalla ei ole erektiota, kun hän kantaa sapuskat pöytääni, vaihdan lounaspaikakseni Ysibaarin!" tuhahtaa toimittaja mielessään ja voitelee omahyväisyyttään kolmannen veroluokan alkoholijuomalla.

Big Mama's on täysin ennalta-arvattavasti Sinebrychoffin vasalli. Tuoppiin lorotetaan kirottua purskua, jolle Koffin markkinointiosaston vitsiniekat ovat ehdottaneet arvonimeä "siideri". Oikeasti tämä Golden Cap on jotain muuta. Jotain huonoa. Onneksi sitä ei tarvitse itse maksaa.

Melkein puhtaalle pöytäliinalle kannetaan paikallinen variantti rullakebabista. Durum-kebabiksi kutsuttu ruokalaji on liki mautonta. Ravitsevaa, toki. Eikä pahaa ollenkaan. Kyytipojaksi Jyrki Lehtolan kipakka kolumni Iltalehdestä.

Kaupunki hallinnoi Kulttuuriareena Gloriaa, entistä elokuvateatteria, josta varmasti monikin kuuluisa yökerhoyrittäjä haluaisi tehdä omannäköisensä helvetin. Tällä kertaa Suomen sarjakuvaseuran järkälemäiset figuurit ovat asialla. Kymmenet, sadat, tuhannet piirtäjät, kustantajat, harrastajat, myyjät ja koko J. R. R. Tolkienin henkilögalleria kansoittavat sokkeloista tapahtumahorisonttia. Paperipölyn määrä ja inhimillinen kuumuus pakottavat vierailemaan välillä baaritiskillä.

Ja katso! Yllättävän suopea ravintoloitsija on hankkinut Hartwallin perusjuomien lisäksi myös pari ulkomaista pullosiideriäkin vitriiniinsä. Miksipä ei ranskalaista taidesarjakuvaa lukiessaan voisi siemailla La Cidraieta? Hyvin ruokittujen ja marinoitujen sarjakuva-ammattilaisten välistä on usein vaikea pujahtaa tilaamaan janojuomaa, mutta sitkeydellä on ennenkin voitettu sotia.

Pitkän rupeaman päälle on hyvä käydä festarikansan viralliseen baariin, Black Dooriin. Addlestones-siideri on tullut myyntiin. Hyvää ja hapanta juomaa menee toinenkin satsi, kunnes on aika ryhtyä vakavaan keskusteluun Aivan Kaikesta. Teräväkuuloinen baarimikko on tarkkana ja kommentoi rönsyilevää baari- ja siideriaiheista väittelyä taikomalla tiskin alta pullon maailman parasta siideriä. Jota piti olla vain Puotilan Pikkulinnussa! Jo on aikoihin eletty!