Tämä blogialusta on nyt käytetty loppuun. Teologin baariblogi jatkuu vastedes osoitteessa http://baariblogi.blogspot.com/. Kaikki vanhat tekstit on kopioitu uudelle alustalle, mutta vanhat tekstit pysyvät näillä sijoillaan toistaiseksi.




Pahoittelen Comic Sans -fontin käyttöä.

Koko baarilista: Hasse’s Pub (Uudenmaankatu 13, Turku), Surutoin (Kaskenkatu 12, Turku), SuomiRock Bar (Kaskenkatu 3, Turku), Svarte Rudolf (Itäinen Rantakatu, Turku), The Cow (Aurakatu 3, Turku), Panimoravintola Koulu (Eerikinkatu 18, Turku), Nice Home English Pub (Yliopistonkatu 26, Turku), Paroni Pub (Yliopistonkatu 37, Turku)

Järeät tukinpuolikkaat on kiinnitetty Hasse's Pubin lattiaan kakkosnelosilla. Baarin pöydäksi riittää puunlohkare, joka muistuttaa lähinnä hevosen juottopaalua. Kaksi tuoppia mahtuu reelingille, enemmälle ei ole tilaa eikä tarvetta. Nämä tilat on suunniteltu aikana, jolloin kukaan ei tuonut töitä baariin. Romuluisen puuinteriöörin kruunaa matalan holvikaaren alle istutettu baaritiski, jonka etuseinä koostuu tynnyrinsiivuista. Yhteen järeistä pöydistä on ruuvattu messinkilaatat, joilla muistetaan sitkeimpien kanta-asiakkaiden ja muiden janoisten kuolematonta mainetta. Jokainen neliösenttimetri huokuu baariaiheista memorabiliaa, sukupolvien pyyteetöntä työtä oluenkulutuksen kasvattamiseksi.

Lystikäs baarimikko ei ole moksiskaan, vaikka baariin vyöryy tatuoituja, ruotsinkielisiä skinheadeja ja heidän trash-estetiikkaa kukkivia tyttöystäviään. Baaria on pompoteltu omistajalta toiselle ja asiakkaat ovat yksi kerrallaan vaihtuneet. Muutama vanha jäärä sentään jatkaa sitkeästi siitä, mihin jäätiin vuonna 1987. Kantisten tuoppien kaikkia omistajia ei koskaan saada selville. Vain lommoisen kaluston ja lattian kuluminen on varmaa. Mutta kuka oli Hasse?

Sinebrychoff on kuristanut Turkua pahemmin kuin konsanaan Helsinkiä. Hassen Pubissa kuluttajalle tarjotaan vaihtoehdoiksi vain Koffin peruslitkut. Crowmoor-siideristä peritään sikamainen nippu rahaa, koska sen nimessä on englanninkielisiä sanoja.

Jussi Vares -henkinen kierros jatkuu Surutoimessa. Nyt teologian opiskelija Netta Vaarala ei esittele ketunkuonorintojaan, sillä baari on tätä nykyä karaokepaikka. Aikaisemmista vaiheista ei kukaan tiedä. Häkellyttävissä määrin Tanja Saarelan isosiskolta näyttävä baariminna esittää valistuneen arvauksen, että kapakan ensimmäinen muoto ilmaantui Kaskenkadulle joskus 60-luvulla. Sen jälkeen paikalla on ollut vientiä. Vuosien varrella se on siis saattanut sortua erotiikankin esittelemiseen, tiedä häntä.

Juovutusaineiden osalta Surutoin nojaa samaan myrkkytehtaaseen kuin Hassekin. Myös hinnat ovat identtiset. Golden Capin siideri imitoi vuorollaan kuivaa omenasiideriä. Goottijengi parveilee ovella, mutta sisällä asiakkaat paljastuvat monipuolisemmiksi kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Eikö Turun korttelibaareilla ole asiakasprofiileja?

Pelottava mielleyhtymä on vähällä pitää maksavan asiakkaan pois SuomiRock Barista. Nimen ankea semantiikka sisältää kaikkea pahuutta – Yön musiikkia, fennomaanista kiihkoilua ja silkkaa alastonta ksenofobiaa. Silti on sanottava, ettei nimi baaria pahenna, ellei baari nimeä. Kapakan sisäpuoli on virkistävän erilainen kuin oven otsikko antaa ymmärtää. Ei täällä olekaan pakotettua isänmaallisuutta! Jälleenrakennusajan tarpeistoa roikkuu seinillä, 50- ja 60-luvun ilme hallitsee. Jukeboksista tulvahtaa Leevi and the Leavingsia, seinällä on Juice Leskisen muistokirjoitus. Ihmiset istuvat kookkaiden tynnyripöytien tai ikkunaloosien sylissä. Tunnelma on rento, kotoisa. Edeskäypä on tyly kuin Mäntsälän rautatieasema, mutta taikoo silti esiin pullollisen Magners-siideriä lohduttoman karun juomakartan takaa.

Syksyinen loppupäivä hellii väsyneitä sieluja lempeällä kesäilmalla, joka kiemurtelee kellastuneiden lehtien seassa kuin laumastaan eksynyt hyvä paimen. Mutta Aurajoen rantaan ankkuroidut kaljaasit ovat yksi toisensa jälkeen hiivanneet lankonkinsa, ruuvanneet ikkunat umpeen, sammuttaneet myrskylyhdyt märssykorista. Syksyiseen jokivarteen eksynyt lämmin henkäys ei pääse toteuttamaan itseään ravintolalaivojen ruosteisilla kansilla. Paitsi yhdessä paatissa. Svarte Rudolf ei olekaan muiden tavoin reivannut purjeitaan, vaan anniskelee yhä niin ruokaa kuin juomaakin yltäkylläisesti. Kapyysin puolella mässäilevä porvaristo jää nauttimaan keittiön antimista, kun työväenluokka kipuaa kannelle kumoamaan muutaman mukillisen lisää.

Hartwallin Upcider lainehtii muovisessa tuopissa. Vastarannalla turkulaisten jääkiekkoilijoiden, ravintolakeisareiden ja huippupoliitikkojen palatsit kimmeltävät yönmustaa vettä vasten. Laiva on laiva niin kuin aina ennenkin. Rauta kelluu Auran syntisillä aalloilla. Ilmassa on lopullisuuden tuntua. Pian tämäkin laiva pistää luukkunsa kiinni talven pakkasten ajaksi.

Silta. Puoli vaihtuu. Suurtorin puoleinen Turku, vanha kaupunki, vaihtuu rautatien ja Kauppatorin väliin kasvaneeksi kiihkeäksi business-hyrinäksi. Hyvästi jäävät nuo rapistuneet Kaskenkadun kiinteistöt, teolliset miljööt, raskaan elämän kangistamilla käsillään kaljaa kumonneet miehet. Trendi-Turku, rikkaiden lasten leikkikenttä, avautuu pahaa-aavistamattoman ihmisentaimen edessä.

Tamperelaisen viikinkiravintolan kainaloon on avattu akvaario niille lassosolmupojille, joiden graafikkosilmälasit eivät saa riittävästi näkyvyyttä perinteisissä kapakoissa. Suomen ensimmäiselle urbanisoituneelle alueelle perustetun juottolan nimeksi on annettu luonnollisesti Lehmä, The Cow. Nokkela nimitys johtuu siitä, että lehmät ovat hassuja. Baarin ravintotietoiset asiakkaat eivät toki käytä lehmästä kuin sen pienen osan, mitä tarvitaan jalkineiden valmistamiseen. Täällä ei edes juoda valkovenäläisiä.

Ammubaarin sisustus heijastelee nokkelan osuvaa nimivalintaa. Istuinten verhoilut ja yleensä koko värimaisema on laikullista niin kuin naudalla voisi kuvitella olevan. Tungos on huumaava, sillä usealla turkulaismiehellä on kiire päästä esittelemään mittavaa omaisuuttaan mukaan narratuille naisille. Juomapuoleen on kiinnitetty huomiota, mikä entisestään kohottaa hintoja. Sama tosiseikka on saanut liikkeelle monia keski-ikäisiä toimitusjohtajia katsomaan, miltä tšekkiläinen olut näyttää. Siiderin ystäviltä ravintola olisi valmis ottamaan rahaa niin paljon kuin tililtä löytyy, sillä hanat pursuavat kaikkia tuttuja tuontisiiderimerkkejä jumalattomilla hintalapuilla.

Lompakot muuttuvat yhä paksummiksi ja asiakkaat vauraammiksi, kun askel kantaa oluenystävien pyhiinvaelluskohteeseen, Panimoravintola Kouluun. Entiseen koulukiinteistöön sommiteltu kapakka valtavine tiloineen ja omine tuotantoineen on vuosikausia vetänyt puoleensa juoppoja, jotka oikeasti nauttivat alkoholista. Tyyris ravintola ei jaa hedelmiään köyhille, mutta yhden tuopposen saa toki ilman, että tarvitsee sähköttää myyntimääräyksiä metsänhoitajalle. Hyvinvoivat asiakkaat eivät viitsi haastaa riitaa toisten asiakkaiden kanssa, mikä takaa leppoisan tunnelman ja puitteet raukealle baaripuheelle.

Koulun siiderihyllyt eivät suorastaan notku juomien painosta. Olvin kanssa diilin tehnyt baari kuitenkin tarjoaa Fizziä pahimpaan janoon. Muuta sirkkua ei sitten olekaan, ellei jotain aspartaamilla makeutettua herne-maissi-paprikaa sellaiseksi laske. Juotavaa voi ostaa useammalta tiskiltä erilaisissa, vitsikkäästi kouluaiheisilla nimillä varustetuissa teemahuoneissa.

Loitommalla ydinkeskustan juppiestetiikasta perinteiset korttelibaarit alkavat jälleen ryhdistäytyä. Ei tarvitse häpeillä ylenpalttisten näyttäytymispaikkojen loiston rinnalla. Uudetkin baarit, kuten kaiken kaikkiaan neliosaisella nimellä siunattu Nice Home English Pub, vaikuttavat ikäistään vanhemmilta. Näillä nurkin on tapana pysyä kartalla vähän pidempään.

English Pub ei vaikuta erityisen englantilaiselta. Eikä pubilta. Itse asiassa se on paljon vähemmän "englantilainen" kuin moni nostalgiaa huokuva brittipubi. Paikka vaikuttaa enemmänkin pizzerialta tai lähiön lounasravintolalta, mikä ei aina ole huono asia. Hiljainen tunnelma ei sisällä nopeita juonenkäänteitä. Baari elvistelee olutvalikoimallaan, joka ei ole suuri, mutta sitäkin monipuolisempi. Newcastle ja Beamish myhäilevät hanoissaan. Siideriäkin saa, pullosta, jos tarvitaan. Ja aina tarvitaan.

Kello raksuttaa. Vielä ehtii. Äärettömän kallis hotellibaari on kiinni, joten askel kantaa takaisin Yliopistonkadulle, eteenpäin. Kivijalassa häämöttää epämääräinen nimi. Sinne, siis.

Paroni Pub on rähjäinen, riehakasta elämää ja hulluutta tihkuva kellaribaari. Huoneita on useita eikä niiden sijaintia pysty hahmottamaan. Pelejä on siellä, täällä. Darts-radan poikki on vähän väliä pakko kävellä. Tuhti panssariovi yhdellä seinällä viittaa siihen, että tämä ravintola on joskus viattomuudessaan ollut sisäänkäynti väestönsuojaan. Nyt se varastoi uumenissaan humalaisia renttuja puukonreikäisissä nahkatakeissaan.

Jostakin tulee mies, joka kysyy: "Oletteko nähneet sellaista ärsyttävää miestä oranssissa takissa?" Hän ei kuitenkaan myönnä tarkoittavansa Timo Jutilaa.

Loputtomien vaellusten jälkeen löytyy huone, jossa myydään viinaa. Baaritiskin tungoksen yli käy ilmi, että kyseinen ravintola anniskelee jälleen Olvia. Fizz Dry -pullo siis kouraan ja takaisin peräkammariin. Baarin viimeisessä vapaassa pöydässä katoaa kaikki maallinen huoli ja kiire. Jopa siinä määrin, että pilkku on vähällä tulla yllätyksenä. Raivokas tappelu tiskillä takaa voittajille tyytyväisen hymyn. Eräs asiakas protestoi rannalle jäämistään – jopa syyttäen baarimikkoa ulkomaalaisvastaiseksi – mutta joutuu poistumaan kapakasta yhtä porttikieltoa rikkaampana.

Turun yössä on taikaa. Matkalla yösijoille aamukolmelta vastaan juoksee tuttu nuoripari vihkivaatteissaan. Mutta teologit ovatkin aina olleet vähän erikoisia.

Pirteän oloinen tyttölapsi muuttaa rahaa viinaksi. Ei mikään keijukaisprinsessa silti, vaan onneksi rehevän vantteraa sorttia. Luultavasti tämä hymyilevä kaunotar voisi heittää vähän äreämmänkin rekkamiehen ulos baarista niska-perseotteella, jos tarvetta olisi. Eikä varmasti edes hengästyisi. Lainassa oleva Fiat Punto odottaa ulkona, kun mökkimatka taukoaa hetkeksi valtatie 24:n varrella, Asikkalassa, entisellä huoltoasemalla, nykyisessä Highway Hill Saloon -baarissa.

Kaikki on puuta. Tätä tyyliä kutsutaan rustiikiksi. Pölkkyjä, pahkaa, lankkuja, tukkeja ja vuorilautoja joka syrjällä. Puu on maalattu tummaksi tai petsattu harmaaksi. Asiakkaalla on olo kuin tupajumilla. Länkkäriteemaa liioitellaan estottomasti. Pienet intiaanifiguurit heiluttelevat tomahawkejaan nurkissa. Onko baari-intiaani seuraava puutarhakääpiö?

Ilmaisen kahvin lisäksi baari tarjoaa maksullista kaljaa ja siideriä Koffillta, kuten aina, sekä musiikkia milloin karaoken, milloin jukeboksin, milloin elävän laulajan muodossa. Kolikkovetoisessa musiikkilaitteessa onkin kelpo valikoima hyviä lauluja. Ja lisäksi aimo potpuri line dancing -aiheista musiikkia. Hinnat niin alkoholin kuin musiikinkaan suhteen eivät ole raskaimmasta päästä.

Hiljainen kapakka uinuu iltapäivän tylsyydessä, kunnes arvoituksellisen oloinen mies saapuu pihaan. Mustaan, niitein ja hapsuin koristeltuun mokkatakkiin sekä mustaan stetsoniin pukeutunut highwayman astuu sisään. Miten tähän pitäisi reagoida? Ilmeisesti ei mitenkään, sillä mies marssii tiskin taakse ja alkaa keskustella baariminnan kanssa. Maassa maan tavalla, näemmä.

Lasipalatsi näyttää kovin vähän lasilta ja palatsilta Kampin keskuksen, Eduskunnan lisärakennuksen ja Sanomatalon kaltaisten epäinhimillisten kolossien juurella. Mutta ei palatsia lasiin sylkeminen, sillä yhteen pieneen käytävätilaan on onnistuttu tunkemaan kokonainen baari, joka pursuaa luovuutta, kansainvälisyyttä ja omahyväisyyttä. Ennen kaikkea se sykkii aitoa, vilpitöntä ysäriä ja Millenniumia. Jopa siinä mitassa, että sen nimi kirjoitetaan nörttihenkisesti pienellä alkukirjaimella. Vain hakasulkeet [ ja ] puuttuvat mbarin nimen ympäriltä.

Ahtaus on hämmästyttävää. On helppo huomata, että tapahtumaravintolaksi mbar on kelvoton. Ei junanvaunun kokoisessa tilassa voi pitää bileitä. Ehkä se on tarkoituskin. Kun paikalle ei mahdu liikaa jengiä, ei tarvitse sietää moukkia ja turisteja. Toisaalta lempeällä väkivallalla on ennenkin onnistuttu rikkomaan kaikkia pelastusviranomaisten määräyksiä. Sattuu, sattuu. Mahtuu, mahtuu.

Old Rosie ilmaantuu kyypparin käteen ja kaatuu tuoppiin. Hintakaan ei ole aivan tolkuton – etenkin baarin keskeiseen sijaintiin nähden. Kohta on vuorossa toinen, kolmas ja neljäskin. Kuitit tulevat allekirjoitetuiksi Ounaskoski Camping -kynällä. Se on niin hieno, että ote ei ole hellittää pännän varresta. Lopulta hyväsydäminen ja häkellyttävästi Sininen laguuni -elokuvan miespäähenkilöltä näyttävä baarimikko lahjoittaa kirjoitusvälineen asiakkaalleen.

Baariin työntyy yhä lisää sarjakuvafestivaalien osanottajia juhlimaan raskaan viikonlopun päättymistä. Onhan sunnuntai. Stressin laukeaminen kääntyy iloiseksi ryhmähaliksi. Paidat lähtevät päältä, suudelmia vaihdetaan, tanssitaan. Taiteilijat taiteilevat toistensa sylissä, toimittajat toimittavat viinaa kitoihinsa.

Mutta kapakka suljetaan liian aikaisin. Jälleen.

Maailma voi olla uuvuttava paikka pienelle ihmistaimelle. Etenkin sarjakuvafestivaaleilla. Herää kysymys: mistä saamme ruokaa? No, Isolta Roobertinkadulta, tietysti. Big Mama's -pizzeria on maineikas ravintola, joka ruokkii yöeläjät, mutta serveeraa myös lounastunneilla. Pöytiintarjoilu hämää pientä kulkijaa, sillä normaalisti pizza- ja kebabravintolat luottavat omatoimisuuteen, etukäteismaksuun ja muovihaarukoihin. Mutta nyt olemmekin Kaartinkaupungissa eli Punavuoressa eli Eirassa eli Kampissa, Etelä-Helsingin sisällöntuotantokortteleissa. Mikäli kulttuuripersoonalle ei tarjota intohimoista palvelua, hän alkaa kantaa työnantajansa lounasseteleitä muualle. Narsisti tietää, että juuri säkenöivä luovuus erottaa hänet rahvaasta, joka nakertaa jämäpizzoja känsäisin kourin kaikenlaisissa iljettävissä paikoissa, jonne eivät edes raitiovaunut kulje. Lounaspaikan on heijasteltava tätä erinomaisuutta. "Jos tuolla tarjoilijalla ei ole erektiota, kun hän kantaa sapuskat pöytääni, vaihdan lounaspaikakseni Ysibaarin!" tuhahtaa toimittaja mielessään ja voitelee omahyväisyyttään kolmannen veroluokan alkoholijuomalla.

Big Mama's on täysin ennalta-arvattavasti Sinebrychoffin vasalli. Tuoppiin lorotetaan kirottua purskua, jolle Koffin markkinointiosaston vitsiniekat ovat ehdottaneet arvonimeä "siideri". Oikeasti tämä Golden Cap on jotain muuta. Jotain huonoa. Onneksi sitä ei tarvitse itse maksaa.

Melkein puhtaalle pöytäliinalle kannetaan paikallinen variantti rullakebabista. Durum-kebabiksi kutsuttu ruokalaji on liki mautonta. Ravitsevaa, toki. Eikä pahaa ollenkaan. Kyytipojaksi Jyrki Lehtolan kipakka kolumni Iltalehdestä.

Kaupunki hallinnoi Kulttuuriareena Gloriaa, entistä elokuvateatteria, josta varmasti monikin kuuluisa yökerhoyrittäjä haluaisi tehdä omannäköisensä helvetin. Tällä kertaa Suomen sarjakuvaseuran järkälemäiset figuurit ovat asialla. Kymmenet, sadat, tuhannet piirtäjät, kustantajat, harrastajat, myyjät ja koko J. R. R. Tolkienin henkilögalleria kansoittavat sokkeloista tapahtumahorisonttia. Paperipölyn määrä ja inhimillinen kuumuus pakottavat vierailemaan välillä baaritiskillä.

Ja katso! Yllättävän suopea ravintoloitsija on hankkinut Hartwallin perusjuomien lisäksi myös pari ulkomaista pullosiideriäkin vitriiniinsä. Miksipä ei ranskalaista taidesarjakuvaa lukiessaan voisi siemailla La Cidraieta? Hyvin ruokittujen ja marinoitujen sarjakuva-ammattilaisten välistä on usein vaikea pujahtaa tilaamaan janojuomaa, mutta sitkeydellä on ennenkin voitettu sotia.

Pitkän rupeaman päälle on hyvä käydä festarikansan viralliseen baariin, Black Dooriin. Addlestones-siideri on tullut myyntiin. Hyvää ja hapanta juomaa menee toinenkin satsi, kunnes on aika ryhtyä vakavaan keskusteluun Aivan Kaikesta. Teräväkuuloinen baarimikko on tarkkana ja kommentoi rönsyilevää baari- ja siideriaiheista väittelyä taikomalla tiskin alta pullon maailman parasta siideriä. Jota piti olla vain Puotilan Pikkulinnussa! Jo on aikoihin eletty!

On krapulapäivä. Yövieraiden roikkuvista kasvoista voi vain arvata, miten syvällä haarojen välissä omat posket riippuvat. Kahvi ja vissy uppoavat epätoivoisiin kurkkuihin. "Pitäisi tästä varmaan lähteä", joku mutisee. "Kun on tuota matkaa…" Mutta tosiasiassa kaikki vain vilkuilevat toisiaan sillä silmällä. Tauti parannetaan samalla lääkkeellä, millä se on hankittukin. Mättöä pitäisi saada. Ja ehkä yksi – korkeintaan kaksi tuoppia.

Moinamoti tarjoaa terveellistä ja halpaa intialaista pöperöä. Baarissa on liian vähän huonekaluja sen kokoon ja suosioon nähden, joten darraisten kulttuurivaikuttajien seurue käytännössä valloittaa ravintolan. Lämmin, lihaisa ravinto vaimentaa ruumista kiduttavan myrkytystilan. Vitriinistä ammennettu Upcider voitelee myös aivot sille vaihteelle, jossa sunnuntainen iltapäivä voi mennä vain yhteen suuntaan.

Sirdieen.

Alkuiltapäivän tyhjä baari kietoo darraiset ihmiset rauhoittavaan syleilyynsä. Hento syksyinen valonkajo siilautuu läpi verhojen ja imeytyy tupakansavun kyllästämiin seiniin. Näihin pöytiin ovat nojailleet kaurismäet ja pellonpäät, näyttelijät ja roolihahmot, faktat ja fiktiot. Vinyylijukeboksi on rikki, yhä. Maailma rukoilee sen hengen puolesta.

Laulu pyrkii huulille. Kaisaniemen Jone's on väistämättömästi edessä. Koska kello on yhä sangen vähän, kukaan ei kilpaile lauluvuoroista. Fizz Original Dry rohkaisee tekemään tulkintoja yhä uusista teoksista. Leevi and the Leavings, Céline Dion, Tapani Kansa, Kivikasvot… Viina virtaa katkeamattomana norona ja niin tekevät myös lauluvuorot.

Jone Lanamäen karaokebaarit ovat kaikki samanlaisia. Synkkiä, mukavasti rähjäisiä Olvi-paikkoja. Karkea typografia raatelee kenen tahansa silmiä ja tuo mieleen konkurssikypsän taksiliikennöitsijän tai yögrillin. Laululistoilla on hämärää settiä. Kaikki valinnat eivät ole niin tarkkaan harkittuja. Kun laulutaidoton mies kömyää estradille tulkitsemaan Juice Leskisen 16-minuuttista kappaletta "Bluesia Pieksämäen asemalla", on aika poistua paikalta.

Purppuranpunaiset seinät varjostavat Bar Loosea. Pienen pieni rokkibaari on ollut sijoillaan vasta muutamia vuosia, mutta raskas elämä on verottanut sen kuntoa. Tuolit ovat puhki-istuttuja, lattialankut raiskattuja, vessat täynnä mainostarroja klubeista ja bändeistä, joita ei ole ollut olemassa viiteen vuoteen. Ahtaus on ennallaan. Jokaisesta istumapaikasta käydään pyhä sota.

Huono maku jyllää Loosen tiskillä. Missä on Black Rat? Missä mikään? Crowmooria olisi hanassa, mutta luulisi nyt aisteistaan tarkkojen poppareiden vaativan jotain parempaakin. Strongbowta löytyy etsinnän jälkeen kaapista. 0,275-litraisesta putelista otetaan roimat katteet. Mutta jos ihmiset ovat valmiita maksamaan räkälävalikoimasta erikoisravintolahintoja, niin onko se myyjän vai asiakkaan vika?

Yöbussissa kännykkään tulee viesti, kymmenkunta minuuttia baarista lähdön jälkeen, että Iggy Pop juuri asteli sisään. Vittu!

Coronan pöydässä näytellään jatko-osa monivuotisesta epookista ”Aikuisuus”. Jollakin on parisuhde, jollakin ei. Ja joku on aina vähän väärässä paikassa väärään aikaan. Asia vaatii huolellista nestetankkausta. Koska Ville Valo on liittynyt rehellisten pyhimysten kerhoon, baarissa on jonkinasteinen vajaus dokausrintamalla.

Keskustelun toinen vaihe käydään Rytmissä. Lopulta tilanne alkaa kääntyä monologin puolelle. Myös Otto Grundström on kadonnut. Kapakat ovat menettäneet maskottinsa.

Baker’s on ainoa paikka, jonne pääsee puoli kolmelta yöllä jonottamatta, pelkän narikan hinnalla. Melkein ainoa. Myös Casinolle voisi mennä, mutta horjuvassa tilassa olevia ihmisiä ei päästetä pilaamaan rikkaiden peli-iloa. Baker’sissä sillä ei ole väliä. Kaikki tulevat ja menevät. Kukaan ei jää pitkäksi aikaa.

Ulkona on liian kylmä ja liikaa rääkyviä nuoria, jotta Henry's Pubin terassilla voisi istua. Sisällä, tumman puupinnoitteen sylissä, on turvallisempaa. Juotavaksi kelpaavaa siideriä ei myydä. Juomakelvotonkin maksaa tuntuvasti. Ympärillä velloo väsymys ja iltapäivän univelka. Sekä yllättävän vahva pierunhaju. Monen metrin päässä naureskelee syyllinen, nuorehko mies, joka näyttää voitonmerkkejä käsillään.

Hänen naisseuralaisensa ei ole huomaavinaan mitään. Ehkä siihen tottuu. Tyttöparka. ”Miksi meillä ei käy koskaan vieraita?” hän kenties toisinaan pohtii kotona television ääressä. Ja säätää ääntä vähän kovemmalle, että kuulisi Eva Polttilan huolestuneet lauseet viereisessä nojatuolissa jatkuvasti kaikuvan pärinän yli.

Kellaritason vessassa hoippuu mies, joka pyrkii epätoivoisesti vakuuttelemaan, ettei ole homoseksuaali. Kukaan ei yritä kiistää hänen sanojensa totuusarvoa.

Kaupunki on jälleen kerran liian ahdas. Kaikki ovat tulleet tänään Helsinkiin. Heidän puuhelmensä ja lippatukkansa, repeytyneet sukkahousunsa ja kissankorvansa. Jokaiseen yökerhoon satametrinen jono, jonka toisessa päässä odottaa väkivaltainen rasisti, jolle pitää antaa useita euroja rahaa, jotta pääsisi nuorten tönittäväksi virtsan, oksennuksen, lasinsirujen ja oluen täplittämälle tanssilattialle. Poikkeuskin on: Grand Casino.

Aivan joka päivä Casinolla ei ole Club For Fiven iljettävää konserttia. Tuolloin sinne kannattaa mennä. Myhäilevät eteispalveluhenkilöt veloittavat kaksi euroa, jotka voi maksaa myös pankkikortilla. Nopeasti ulkovaatteet ja laukut katoavat narikan uumeniin. Sisällä odottavat pankkiautomaatti, pelipöydät ja baarit.

Savolainen rahoitusalan ekspertti, joko omasta tahdostaan tai virkansa puolesta, selittää tupakkapaikan jengille, miten tärkeää on JUURI NYT kilpailuttaa asuntolaina. Lähitienoon intialaiset ja kaakkoisaasialaiset miehet sekä japanilaiset naiset eivät kuuntele, vaan keskittyvät kaikilla aisteillaan rulettiin ja Black Jackiin. Venäläiset nuorukaiset taluttavat venäläisiä tyttöystäviään ympäri salia. Sadat ja viidetsadat eurot leijailevat vihreälle veralle muuttuakseen pelimerkeiksi.

Baarimikko on ammattilainen. Tämä on hyvä baari. Kun häneltä tilaa daiquirin, hän tiedustelee, onko mielessä perinteinen vai joki modernimpi variantti. Toki uhkapelien maailmassa maistellaan mieluiten klassikkoa. Myös siidereitä ja oluita myydään, melkoisella hinnalla. Oletushan on, ettei kukaan paikalla olijoista ole lähdössä jatkoille leipäjonoon. Vähävarainen voi myös muuttua vauraaksi – onhan täällä rahapelejä.

Ruletti on taitopeli, vaikka numerot pomppivat normaalijakauman mukaisesti. Panostaminen on tarkkaa. Pelimerkkejä vaaditaan valtava pino, jotta niitä saisi takaisinkinpäin. Chipsit ovat liukkaita. Pari tuplariviä, yksi neljälle numerolle. Kuula pysähtelee vääriin kohtiin, kunnes lopulta yksi osuma tuo panoksen takaisin ensin viisin-, sitten kahdeksan- ja lopulta peräti 17-kertaisena. Merkit sinkoilevat pitkin ruudukkoa. Panostus muuttuu maaniseksi, mutta samaan aikaan kädet suojelevat – nyt jo turvattua – alkupääomaa. Ihmiset ympärillä katoavat. Drinkki loppuu, mutta paikkaa ei luovuteta. Viimein voiton kaventuessa kymmeneen euroon on pakko luovuttaa.

Myöhemmin jokin satunnainen hedelmäpeli antaa sata euroa lisää. Maailma muuttuu valoisammaksi, vaikka kello hiipii kohti pikkutunteja.

Itäisessä Helsingissä on iso, vehmas sekametsä, jonka sisään on sinne tänne sijoitettu huikaisevan valkoisia taloja. Puro mutkittelee polkujen kanssa talojen ja umpikujien välissä. Toisinaan yksinäinen lentokone jylisee yli taivaankannen kaarrellessaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Oravat eivät piittaa, eivät pulutkaan. Loppukesän kirpeä tuoksu viipyilee kosteilla lehdillä. Viimeiset hetket lämpöä. Keltainen ilta-aurinko siilautuu läpi lehvästön ja maalaa talojen korkeat seinät kullanvärisiksi. Kehätien kumu ei riko Kontulan valkoisen kaupungin rauhaa.

Lähiö kiemurtelee kohti keskustaansa. Ostoskeskuksen uudemmalla puolella metroaseman ikuinen remontti etenee rauhalliseen tahtiinsa pressujen alla. Nuoret juhlivat koulujensa alkamista. Uusi ravintola on avannut hillityn ovensa nälkäisille. Helmi Grilli on Kontulan Soul Kitchen – aikuisjazzia taustallaan soitteleva ruokapaikka.

Listalla on perinteisiä suomalaisia. Wieninleike on kooltaan ja laadultaan uskomaton. Perunamuusi on tehty perunoista. Hanassa on Olvin Fizz-siideriä. Kaunis tarjoilija ei liikaa juokse serveeratessaan asiakkaita. Paikan kiireettömyys on lähellä uneliaisuutta. Tummat puiset seinä- ja kaluste-elementit ovat äärettömän rauhallisia.

Hinnat ovat kontulalaisittain korkealla. Toisaalta laatu on myös kohdallaan. Mutta missä ovat asiakkaat? Miksi autius, orpous, hiljaisuus? Eivätkö kelpo itähelsinkiläiset kehtaa tulla ”hienoon ravintolaan”, vai onko mediassa maalailtu korkeasuhdanne pelkkää sanahelinää?

Helsingin kaupungin ylle on laskeutunut pakotetun karnevalismin ahdistunut henki. Tänä yönä me kaikki leikimme olevamme eurooppalaisia. Vähän niin kuin kaikissa puolen miljoonan asukkaan kaupungeissa tehdään. Luultavasti juuri tälläkin hetkellä jokin kulttuuritoimikunta istuu Grazissa tai Nantesissa sivistystoimialajohtajan vaaleanharmaassa neukkarissa naputtelemassa pilapiirroksin ja kirosanoin täyttyneitä lehtiöitään kuulakärkikynillä, joiden kylkeen on painettu slogan, joka suomeksi kuuluisi jokseenkin ”Graz” (tai ”Nantes”) ”– eurooppalainen kulttuurikaupunki”. Kukaanhan ei tiedä, mitä se eurooppalaisena oleminen pitää sisällään, mutta laaja konsensus siitä on, että ainakin jonkun pitää kävellä puiston läpi pitkin lahkeiden verhoamilla puujaloilla ja jossakin pitää olla ironinen teatteriesitys. Rahvas joka tapauksessa tunnistaa tilanteen sellaiseksi, jolloin presidentti ja Jumala ovat antaneet määräyksen juopotella. Taiteen väistämätön sivutuote on humalahakuinen juominen.

Manala-ravintolassa tiedetään, että Bottan sijainti on keskellä, lähellä ja tärkeä. Etenkin Taiteiden yönä, jolloin kansa tulee Töölönlahden rantaan katselemaan itseään. Ravintoloitsija ei kainostele liittäessään näitä ominaisuuksia hintalappuun. Black Rat -siideriä myydään uskaliaalla katteella, mutta samalla myydään istumapaikka keski-ikäisten nuorisopoliitikkojen pöydästä. Jos pelaa korttinsa oikein, voi onnitella itseään uudesta työpaikasta kansanedustajan avustajana. Terassin urbaaniin sykkeeseen ja sikarintuoksuun sen sijaan on turha edes yrittää, ellei ole jo valmiiksi ylemmässä palkkaluokassa.

Jykevien graniittipilarien takana henkilökunta hikoilee loppukesän ukkosrintamassa. Moninkertaisesti suojeltuun rakennukseen ei niin vain rakenneta ilmastointia. Lapsiperheet ja muut nälkäänäkevät tulevat baarin puolelle syömään, sillä joku roisto on varannut ruokapuolen omiin iljettäviin tarkoituksiinsa. Kaikkien asiakkaiden vessareitti menee alas eräitä planeetan jyrkimpiä portaita. Kuolonuhrien määrä on silti ihmeellisen pieni. Ehkäpä paikan yllä väräjävä jääkäriliikkeen kunniakas muisto suojelee alkoholin pöhöttämiä sidosryhmäjohtajia.

Loppujen lopuksi Manalan baarin ruokalista ei vakuuta. Se on kallis ja epämääräinen. Pieni downgrade on tehtävä. Muttei liikaa, muttei liikaa. Pohjalaisten osakuntatalolta hämäläisten vastaavaan; isänmaallisuuden ja nuorkeskustalaisuuden tunnelma vähenee ja ruoka-annokset halpenevat suunnilleen kahdella eurolla, kun astuu sisään musiikkitoimittajien työmaaruokalaan, Ilvekseen.

Edullista Ilveksessä ei tietenkään ole. Se on kallis ravintola, jossa myydään väärennettyä duunarihenkeä, Tampereen punaista industrialismia. Kaikki käärittynä arveluttavissa määrin preussinsinisiin seiniin ja söpösti ränsistyneeseen interiööriin. Jos Ilves olisi ihminen, hän olisi Jone Nikula. Mutta Blackthorn-hana on yhä ehjä ja hampurilaispihvillä kukkuramitoin sipulia, joten ei baaria oikein voi vihatakaan.

Jotain samaa näissä osakuntatalojen ravintoloissa on, silti. Kansallismielistä epärehellisyyttä, topeliaanista uhmakkuutta, itse rakennettuja myyttejä, joiden ainoa kohde on kiinteistön omistava opiskelijajärjestö – jonka ainoa idea on vain olla olemassa. Osakuntahan ei tee mitään sellaista, että se herättäisi spontaaneja kannatushuutoja osakuntatoiminta-aatteen puolesta. Se on yhtiömuotona säätiön ja yhdistyksen salavuoteudesta siinnyt perverssi rakkauslapsi, jolla on pään räjäyttäviä omaisuusmassoja. Mutta minne ne rahat menevät? Jossakin lämpimällä saarella on tuhannen miljardin euron pankkitili, jonne kartutetaan ”hämäläisten” ja ”pohjalaisten” eläkekassaa. Kas, kun ei pirkkalaisten, viikinkien ja muskoviittien.

On siis Taiteiden yö. Saksalaisessa kirkossa esitetään hurmaavaan kauniita Bachin viuluteoksia, jotka Ruttopuiston viinikännäämisen ja kaikkialla möykkäävien humalaisten lasten jälkeen ovat kuin linimenttiä henkisiin rohtumiin. Ikävä kyllä yö ei koskaan kestä yöhön asti. Säällisen ohjelman loputtua on palattava kapakan luokse. Tai lähdettävä kotiin.

Tin Tin Tango oli joskus legendaarinen baari, jossa sai aamupuuroa ja samalla pyykit pesuun. Nyt se on vain aneeminen, täyteen ahdettu paikka, jossa kanta-asiakkailla on avoin valtakirja käyttäytyä töölöläisen aggressiivisesti turisteja kohtaan. Tilanahtaus on hurja, mutta harhaanjohtava. Vapaita neliömetrejä lattialankuilla kyllä riittäisi, mutta kaikki istuimet on kiikutettu kiukkuisten toimitussihteerien ja kustannuspäälliköiden työn parkitsemien takapuolien alle.

Ravintola on naamioitu kahvilaksi. Tiskillä on vitriinillinen viinereitä ja jotkut jopa saattavat harkita kahvia. Suosituin juoma on silti olut. Siiderihanassa on myös ihan oikeaa siideriä. Hinta on keskitasoa, töölöläisittäin. Muualla Suomessa sitä pidettäisiin hävyttömänä kiskontana.

”Töölöläiskapakat” puheenaiheena ei toimi, ellei käy Elitessä. Vanhan koulukunnan ravintola. Valkoiset liina pöydillä, ruokapuolelle ei asiaa ilman varausta. Vesa Vierikon näköinen mies myhäilee baaritiskillä. Tauno Palon ja Matti Pellonpään pöytä on ovenpielessä. Kukaan ei istu siinä, vaikka se on lähellä ulko-ovea ja siten tupakkapaikkaa. Suomessa ei ole varsinaisesti yläluokkaa, mutta jotain itsetietoista ja -riittoista Eliten tunnelmassa on. Nimi on enne.

Baarimikko on läkähdyttävän iloinen mies. Hanassa olisi Upcideria, mutta se tuntuu liian ohuelta litkulta näin painavaan ilmastoon. Portviini solahtaa lasin pohjalle. Tawny, ikävä kyllä. Rubya haettiin. Vieläkään henkilökunta ei liikaa ujostele velottaessaan juomista inkojen kulta-aarteen per lasi.

Pitkät pöydät ovat jo ehtineet saada osansa loiskuvista ajatuksista. Nerokkainkaan sisällöntuottaja ei osaa aina syödä ja juoda siististi. Vaihteen vuoksi yksikään näyttelijä ei tappele. Ikä on tehnyt tehtävänsä eikä nuori polvi enää harrasta mustasukkaista ravintolatappelua. Eiväthän ne edes juo, nuoret. Se selittää osaltaan tämän päivän näytelmäkappaleiden loputonta tylsyyttä. Itsetyydytykselläkin saisi olla rajansa.

Päivitykset ovat hitaanlaisia. Alun perin hauskaksi harrastukseksi aiottu blogi on muuttunut velvollisuudeksi, joka vie aikaa, rahaa ja voimia. Blogin jatko on harkinnan alla.

(Lisäys: Jatketaan nyt silleen mitenkuten. Jos päivityksiä ei näy piiiitkään aikaan, se merkitsee vain satunnaista, luultavasti köyhyyden sanelemaa raittiutta. Tilanne aina lopulta korjaantuu.)

Kuu Kuussa ei mikään muutu. Terassi pursuilee toimittajia ja syntyperäisiä helsinkiläisiä. Joku voisi käyttää jopa sanaa "öykkäri", ellei se olisi vähän halpamaista. Strongbow-siiderin opiskelija-alennus on ennallaan.

Taidehallissa on Art Goes Kapakka. Niinpä koko baari on ammuttu täyteen. Kukaan ei pysty ottamaan askeltakaan, eivät edes tarjoilijat. Rikkaat, ylimieliset kulttuurituottajat tuhahtelevat niille harvoille tavallisille ihmisille, jotka ovat uskaltautuneet kokeilla AGK:n ideaa – taidetta rahvaalle. Eliitti ei voi suvaita sitä, että joku tulee heidän ravintolaansa ilman pääsykokeita ja kahta korkea-arvoista suosittelijaa.

Onneksi voi aina lopulta palata takaisin Kuuhun ja viilentää aivojaan siiderillä.

Jokin ikävä ja sairas ilmiö on pesiytynyt Suomeen. Porvarihallitus, runokaraoke, sauvakävely – nämä eivät ole mitään verrattuna sambakulkueisiin. Tampereen Kukkaisviikot päättyvät sellaiseen. Sietämättömän huonoa musiikkia ja surkeita ihmisraunioita ei pääse pakoon minnekään. Ei edes ravintola Tillikan pyttipannun ääreen. Tietysti tämä marssi kulkee Hämeensillan kautta ja tietysti se jumittaa aivan korvan juuressa loputtoman pitkien minuuttien ajan.

Onneksi kulttuurikapakka myy ravitsevan ja riittoisan pyttipannunsa kyytipoikana Olvin Fizz Dry -siideriä.

Tammerkoski virtaa vuolaana, ja sedät ja tädit kömyävät lauteille sambakarnevaalien huikaisemana polttamaan savukkeet ja siemaisemaan yhdet viilentävät. Terassilla on tilaa. Täällä voisi istua vaikka viikon putkeen, jos kukaan ei tulisi laulamaan höyhenet päässään viereiselle kadulle. Mutkun.

Tammela. 60-80-luvun lähiörakentamista kaupungin keskustassa. Alueesta ei ota selvää. Helsingissä ei ole samanlaisia ruutukaavalähiöitä. Eikä Pub Pikilinnaa, joka synkkänä, uhkaavana hahmona vartioi yhden talon kulmaa. Sisällä keinotekoisesti vanhennettu, tummanvihreä ja -ruskea maisema, jossa iltapäivälehdet, piano ja lankkuvuoraus lyövät kättä.

Terassilla aurinko hellii Simo Frangénin keltaista pukua, kun hän taittaa verbaalista peistä Pasi Heikuran ja muiden Tammelan silmäätekevien kanssa. Mutta edes pöydällinen ammattihumoristeja ei muuta sitä tosiseikkaa, että toisella puolella pontevasti kiroilevat normitamperelaiset viiksimiehet päästelevät suustaan tuhatkertaisesti hersyvämpää legendaa.

Terassin kioskiluukulla lukee, että heillä on ”pakkopaita”. Suomen Ihotautilääkärien Liitto voisi palkita Pikilinnan tästä hyvästä. Myös brittisirkkujen ystävien yhteisö saattaisi luovuttaa kapakoitsijalle tunnustuksen terassin hanaan hankitusta Strongbowsta.

Helsingin vanhoissa työläiskaupunginosissa yritetään itku kurkussa kehittää muodikkaita kortteleita luovien alojen puppugeneraattoreille. Silti Baari ei ole vieläkään aivan valmis. Trendipokat kimaltelevat akateemisilla ohimoilla, mutta samaan aikaan naapuripöydässä örveltää joku, jolla ei ikinä tule olemaan lystikästä mainostoimistonimeä. Alppilassa on paljon taiteilijaelämää, mutta ehkä vähän liian vähän taiteilijoita. Hobittien jalat ovat lyhyet ja kantavat yleensä vain sadan metrin päähän metroasemasta.

Baarin matto on yhä seinällä.

Kiinalainen ravintola Cheng Du (成都市) tarjoaa, no, kiinalaista ruokaa. Pieni ja ennalta-arvattava putka ruokkii nälkäisemmänkin opiskelijan ja juottaa janoisemman. Tiskin taakse kylmäkaappiin on jemmattu lakisääteistä Golden Cap -siideriä, josta ei sentään kiskota valtavia määriä rahaa. Edullinen hinta ryydittää juomahaluja reippaasti. Hämmästyttävää kyllä ravintolalle on myönnetty jossain vaiheessa A-oikeudet, joten tiukemman viinan ystävää hellitään asiaankuuluvalla kattauksella; hapanimelän porsaanlihan voi halutessaan pohjustaa lupsakalla jallupaukulla.

Mitä tapahtuu, kun perustetaan ns. trendibaari, johon ei vain saada tarpeeksi trendiasiakkaita? Mo’de on esimerkki. Vallilan brutaalin teollinen ilmasto huokuu Sturenkadulta Alppilaan. Täällä ei pysty vain istumaan akvaariossa ja pohtimaan, miksi Cooper Black on niin ärsyttävä fontti. Suorittavan alan työläiset ja eläkeläiset ovat harrastaneet klassista taidetta viimeksi laulamalla Kansainvälisen Sirppiliiterissä vuonna 1989. Heidän näkemyksensä muodikkuudesta on trokattu Leningradissa jobbareille samana vuonna. Heidän vaatimuksensa baarille: halpa kalja ja suvaitsevainen portsari.

Bar Mo’de on paikka, joka on ehkä alun perin ollut jotain kunnianhimoista. Jo pelkkä nimi saa ihon värisemään. Heittomerkki? Aivan kuin Om’pussa, tuossa Kallion lukiolaisten ryhmämasturbaatiossa. Äh, monimutkaista ironiaa, joka lähinnä häiritsee dokaamista. Sittemmin purjeita on reivattu ja paikka on pistetty pyörimään matalalla profiililla. Ruokalan tai kahvion tapaan sisustettu baari on silti yhä kohtuullisen avara. Asiakaskuntakaan ei hypi silmille. Edeskäypä annostelee tuoppeihin myös parempia juomia kuin perinteistä kuraa. Muotikapakan puitteissa juodaan yhä ikään kuin keskiluokkahakuisesti. Voisi sanoa, että hivenen sosiaalidemokraattisesti.

Heinäkuun lopun helteet ovat menneet kirkasta auringonvaloa pakoon ravintola Heinähatun sisätiloihin. Seinille ripustetut äänilevyt ovat luultavasti sulaneet kuuntelukelvottomiksi. Yksi pieni naisihminen istuu huoneen perällä ja ottaa välillä jatsiturnauksen baaria hoitelevan daamin kanssa. Ulkona, ikkunalla, istuu paikallinen miesjoukko kärventämässä nahkaansa. He näyttävät kaikki muusikoilta tai ainakin roudareilta.

Heiniksen sisätilat ovat rustikaaliset. Kaikkialla esitellään räsymattojen ja huojuvien istuimien ränsistynyttä henkeä. Rähjäisyys on uuden tupakkalain myötä silmiinpistävä. Aiemmin sankka savuverho kätki armeliaasti kaikki repsottavat kolot ja kulmat. Mutta vuodet ovat sentään tehneet tehtävänsä eikä baarista enää huomaa, miten tarkasti se on aikoinaan suunniteltu näyttämään post-ironiselta Hobittilalta. Paikkaa luullaan aidoksi.

Hanat anniskelevat peruslitkujen lisäksi ehtaa, miehekästä Strongbow-siideriä. Siesta jatkuu eikä kukaan aio tehdä tänään mitään.

Kampin keskuksen pihaan vahingossa unohtuneelle vanhan linja-autoaseman kiinteistölle on yritetty keksiä jotain järkevää käyttöä. Paras innovaatio on ollut naulata läjä lankkuja lattiaan, maalata ne ruskeiksi, laittaa niiden päälle niin ikään tummaa puuta oleva tiski ja pultata tähän kaksi kaljahanaa. Äärettömän synkkien varjojen peittämästä sisustuksesta ei saa mitään selvää, mutta ainakin se on säilynyt muuttumattomana yrittäjältä toiselle. Klaustrofobiaa herättävässä baarissa ei kukaan halua tehdä kuolemaa, kun voi grillata naamanahkojaan terassilla, entisen Mars-kentän muodostamassa amfiteatterissa.

Entisen linja-autoaseman ravintolan nykyinen nimi ja omistaja on Henry’s Pub. Provinssikaupunkien ravintolaketjut ovat työntymässä Helsinkiin niille paikoille, jonne jokainen maalainen osaa ilman citysherpaa tai muuta visionääriä eksyä.

Hanat tarjoavat huonoja juomia, mutta onneksi kaapissa on Stowford Pressiä ja Strongbowta. Kelpaa.

Tyhjentynyt Ilves-ravintola on tehnyt yhden parannuksen toimintaansa. Blackthorn-hana on otettu jälleen käyttöön. Tyhjän kapakan ummehtuneessa ilmassa ei näy merkkejäkään siitä, että se sijaitsee Suomen vilkkaimmalla paikalla. Mitä se kertoo ravintolasta? Mitä se kertoo Suomesta?

Rytmin sisäpiiriläiset ovat jälleen kokoontuneet pohtimaan, mikä on ihmiskunnan, Suomen ja ainakin Helsingin Vihreiden tulevaisuus tänä iltana. Luovan luokan sisällöntuottajat kaatavat ujosti tuoppeja toistensa kurkkuihin. Mutta Otto Grundströmiä ei näy.

Kuuma kesä jatkuu Sirdiessä. Jukeboksin korjauksesta on toivoa ensi viikolla. Tutut Upciderit etsiytyvät tuttuun suuntaan, tuoppiin, tuopista suuhun ja suusta päähän. Painostava keli ei suosi sisätilakapakointia tänään.

Kun Heinähattu on mystisesti täyttynyt piripintaan kuluneiden tuntien aikana, pitää matkaa jatkaa alas, kohti Kiveä. Klassikkoravintolaksikin itseään tituleeraava baari häikäisee silmiä valkoisilla pöytäliinoillaan. Autius jyllää. Ovatko kaikki lomamatkoilla?

Kodikas, pieni baari on kuin karannut Kaurismäen elokuvasta. Baarimikko anniskelee tuoppeihin Olvin Fizziä niin kuin se olisi aivan normaalia tässä Sinebrychoffin omistamassa kaupungissa. Puhutaan historiaa. ”Sininen enkeli oli ensimmäinen drinkki, mikä piti tehdä”, mies kertoo omasta ammatistaan. Toinen oli valkovenäläinen.

Ikkunan ääressä Aleksis Kiven katu matelee ohi ja aika pysähtyy. Siemailut tyynnyttävät ajatuksia. Raukea rauha lankeaa. Vasta viime tingassa on edessä katkera herätys siihen nykyaikaan, jossa pitää ehtiä yöbussiin.