Kaikki on puuta. Tätä tyyliä kutsutaan rustiikiksi. Pölkkyjä, pahkaa, lankkuja, tukkeja ja vuorilautoja joka syrjällä. Puu on maalattu tummaksi tai petsattu harmaaksi. Asiakkaalla on olo kuin tupajumilla. Länkkäriteemaa liioitellaan estottomasti. Pienet intiaanifiguurit heiluttelevat tomahawkejaan nurkissa. Onko baari-intiaani seuraava puutarhakääpiö?

Ilmaisen kahvin lisäksi baari tarjoaa maksullista kaljaa ja siideriä Koffillta, kuten aina, sekä musiikkia milloin karaoken, milloin jukeboksin, milloin elävän laulajan muodossa. Kolikkovetoisessa musiikkilaitteessa onkin kelpo valikoima hyviä lauluja. Ja lisäksi aimo potpuri line dancing -aiheista musiikkia. Hinnat niin alkoholin kuin musiikinkaan suhteen eivät ole raskaimmasta päästä.

Hiljainen kapakka uinuu iltapäivän tylsyydessä, kunnes arvoituksellisen oloinen mies saapuu pihaan. Mustaan, niitein ja hapsuin koristeltuun mokkatakkiin sekä mustaan stetsoniin pukeutunut highwayman astuu sisään. Miten tähän pitäisi reagoida? Ilmeisesti ei mitenkään, sillä mies marssii tiskin taakse ja alkaa keskustella baariminnan kanssa. Maassa maan tavalla, näemmä.

Ahtaus on hämmästyttävää. On helppo huomata, että tapahtumaravintolaksi mbar on kelvoton. Ei junanvaunun kokoisessa tilassa voi pitää bileitä. Ehkä se on tarkoituskin. Kun paikalle ei mahdu liikaa jengiä, ei tarvitse sietää moukkia ja turisteja. Toisaalta lempeällä väkivallalla on ennenkin onnistuttu rikkomaan kaikkia pelastusviranomaisten määräyksiä. Sattuu, sattuu. Mahtuu, mahtuu.

Old Rosie ilmaantuu kyypparin käteen ja kaatuu tuoppiin. Hintakaan ei ole aivan tolkuton – etenkin baarin keskeiseen sijaintiin nähden. Kohta on vuorossa toinen, kolmas ja neljäskin. Kuitit tulevat allekirjoitetuiksi Ounaskoski Camping -kynällä. Se on niin hieno, että ote ei ole hellittää pännän varresta. Lopulta hyväsydäminen ja häkellyttävästi Sininen laguuni -elokuvan miespäähenkilöltä näyttävä baarimikko lahjoittaa kirjoitusvälineen asiakkaalleen.

Baariin työntyy yhä lisää sarjakuvafestivaalien osanottajia juhlimaan raskaan viikonlopun päättymistä. Onhan sunnuntai. Stressin laukeaminen kääntyy iloiseksi ryhmähaliksi. Paidat lähtevät päältä, suudelmia vaihdetaan, tanssitaan. Taiteilijat taiteilevat toistensa sylissä, toimittajat toimittavat viinaa kitoihinsa.

Mutta kapakka suljetaan liian aikaisin. Jälleen.

Big Mama's on täysin ennalta-arvattavasti Sinebrychoffin vasalli. Tuoppiin lorotetaan kirottua purskua, jolle Koffin markkinointiosaston vitsiniekat ovat ehdottaneet arvonimeä "siideri". Oikeasti tämä Golden Cap on jotain muuta. Jotain huonoa. Onneksi sitä ei tarvitse itse maksaa.

Melkein puhtaalle pöytäliinalle kannetaan paikallinen variantti rullakebabista. Durum-kebabiksi kutsuttu ruokalaji on liki mautonta. Ravitsevaa, toki. Eikä pahaa ollenkaan. Kyytipojaksi Jyrki Lehtolan kipakka kolumni Iltalehdestä.

Kaupunki hallinnoi Kulttuuriareena Gloriaa, entistä elokuvateatteria, josta varmasti monikin kuuluisa yökerhoyrittäjä haluaisi tehdä omannäköisensä helvetin. Tällä kertaa Suomen sarjakuvaseuran järkälemäiset figuurit ovat asialla. Kymmenet, sadat, tuhannet piirtäjät, kustantajat, harrastajat, myyjät ja koko J. R. R. Tolkienin henkilögalleria kansoittavat sokkeloista tapahtumahorisonttia. Paperipölyn määrä ja inhimillinen kuumuus pakottavat vierailemaan välillä baaritiskillä.

Ja katso! Yllättävän suopea ravintoloitsija on hankkinut Hartwallin perusjuomien lisäksi myös pari ulkomaista pullosiideriäkin vitriiniinsä. Miksipä ei ranskalaista taidesarjakuvaa lukiessaan voisi siemailla La Cidraieta? Hyvin ruokittujen ja marinoitujen sarjakuva-ammattilaisten välistä on usein vaikea pujahtaa tilaamaan janojuomaa, mutta sitkeydellä on ennenkin voitettu sotia.

Pitkän rupeaman päälle on hyvä käydä festarikansan viralliseen baariin, Black Dooriin. Addlestones-siideri on tullut myyntiin. Hyvää ja hapanta juomaa menee toinenkin satsi, kunnes on aika ryhtyä vakavaan keskusteluun Aivan Kaikesta. Teräväkuuloinen baarimikko on tarkkana ja kommentoi rönsyilevää baari- ja siideriaiheista väittelyä taikomalla tiskin alta pullon maailman parasta siideriä. Jota piti olla vain Puotilan Pikkulinnussa! Jo on aikoihin eletty!

Sirdieen.

Alkuiltapäivän tyhjä baari kietoo darraiset ihmiset rauhoittavaan syleilyynsä. Hento syksyinen valonkajo siilautuu läpi verhojen ja imeytyy tupakansavun kyllästämiin seiniin. Näihin pöytiin ovat nojailleet kaurismäet ja pellonpäät, näyttelijät ja roolihahmot, faktat ja fiktiot. Vinyylijukeboksi on rikki, yhä. Maailma rukoilee sen hengen puolesta.

Laulu pyrkii huulille. Kaisaniemen Jone's on väistämättömästi edessä. Koska kello on yhä sangen vähän, kukaan ei kilpaile lauluvuoroista. Fizz Original Dry rohkaisee tekemään tulkintoja yhä uusista teoksista. Leevi and the Leavings, Céline Dion, Tapani Kansa, Kivikasvot… Viina virtaa katkeamattomana norona ja niin tekevät myös lauluvuorot.

Jone Lanamäen karaokebaarit ovat kaikki samanlaisia. Synkkiä, mukavasti rähjäisiä Olvi-paikkoja. Karkea typografia raatelee kenen tahansa silmiä ja tuo mieleen konkurssikypsän taksiliikennöitsijän tai yögrillin. Laululistoilla on hämärää settiä. Kaikki valinnat eivät ole niin tarkkaan harkittuja. Kun laulutaidoton mies kömyää estradille tulkitsemaan Juice Leskisen 16-minuuttista kappaletta "Bluesia Pieksämäen asemalla", on aika poistua paikalta.

Purppuranpunaiset seinät varjostavat Bar Loosea. Pienen pieni rokkibaari on ollut sijoillaan vasta muutamia vuosia, mutta raskas elämä on verottanut sen kuntoa. Tuolit ovat puhki-istuttuja, lattialankut raiskattuja, vessat täynnä mainostarroja klubeista ja bändeistä, joita ei ole ollut olemassa viiteen vuoteen. Ahtaus on ennallaan. Jokaisesta istumapaikasta käydään pyhä sota.

Huono maku jyllää Loosen tiskillä. Missä on Black Rat? Missä mikään? Crowmooria olisi hanassa, mutta luulisi nyt aisteistaan tarkkojen poppareiden vaativan jotain parempaakin. Strongbowta löytyy etsinnän jälkeen kaapista. 0,275-litraisesta putelista otetaan roimat katteet. Mutta jos ihmiset ovat valmiita maksamaan räkälävalikoimasta erikoisravintolahintoja, niin onko se myyjän vai asiakkaan vika?

Keskustelun toinen vaihe käydään Rytmissä. Lopulta tilanne alkaa kääntyä monologin puolelle. Myös Otto Grundström on kadonnut. Kapakat ovat menettäneet maskottinsa.

Baker’s on ainoa paikka, jonne pääsee puoli kolmelta yöllä jonottamatta, pelkän narikan hinnalla. Melkein ainoa. Myös Casinolle voisi mennä, mutta horjuvassa tilassa olevia ihmisiä ei päästetä pilaamaan rikkaiden peli-iloa. Baker’sissä sillä ei ole väliä. Kaikki tulevat ja menevät. Kukaan ei jää pitkäksi aikaa.

Hänen naisseuralaisensa ei ole huomaavinaan mitään. Ehkä siihen tottuu. Tyttöparka. ”Miksi meillä ei käy koskaan vieraita?” hän kenties toisinaan pohtii kotona television ääressä. Ja säätää ääntä vähän kovemmalle, että kuulisi Eva Polttilan huolestuneet lauseet viereisessä nojatuolissa jatkuvasti kaikuvan pärinän yli.

Kellaritason vessassa hoippuu mies, joka pyrkii epätoivoisesti vakuuttelemaan, ettei ole homoseksuaali. Kukaan ei yritä kiistää hänen sanojensa totuusarvoa.

Kaupunki on jälleen kerran liian ahdas. Kaikki ovat tulleet tänään Helsinkiin. Heidän puuhelmensä ja lippatukkansa, repeytyneet sukkahousunsa ja kissankorvansa. Jokaiseen yökerhoon satametrinen jono, jonka toisessa päässä odottaa väkivaltainen rasisti, jolle pitää antaa useita euroja rahaa, jotta pääsisi nuorten tönittäväksi virtsan, oksennuksen, lasinsirujen ja oluen täplittämälle tanssilattialle. Poikkeuskin on: Grand Casino.

Aivan joka päivä Casinolla ei ole Club For Fiven iljettävää konserttia. Tuolloin sinne kannattaa mennä. Myhäilevät eteispalveluhenkilöt veloittavat kaksi euroa, jotka voi maksaa myös pankkikortilla. Nopeasti ulkovaatteet ja laukut katoavat narikan uumeniin. Sisällä odottavat pankkiautomaatti, pelipöydät ja baarit.

Savolainen rahoitusalan ekspertti, joko omasta tahdostaan tai virkansa puolesta, selittää tupakkapaikan jengille, miten tärkeää on JUURI NYT kilpailuttaa asuntolaina. Lähitienoon intialaiset ja kaakkoisaasialaiset miehet sekä japanilaiset naiset eivät kuuntele, vaan keskittyvät kaikilla aisteillaan rulettiin ja Black Jackiin. Venäläiset nuorukaiset taluttavat venäläisiä tyttöystäviään ympäri salia. Sadat ja viidetsadat eurot leijailevat vihreälle veralle muuttuakseen pelimerkeiksi.

Baarimikko on ammattilainen. Tämä on hyvä baari. Kun häneltä tilaa daiquirin, hän tiedustelee, onko mielessä perinteinen vai joki modernimpi variantti. Toki uhkapelien maailmassa maistellaan mieluiten klassikkoa. Myös siidereitä ja oluita myydään, melkoisella hinnalla. Oletushan on, ettei kukaan paikalla olijoista ole lähdössä jatkoille leipäjonoon. Vähävarainen voi myös muuttua vauraaksi – onhan täällä rahapelejä.

Ruletti on taitopeli, vaikka numerot pomppivat normaalijakauman mukaisesti. Panostaminen on tarkkaa. Pelimerkkejä vaaditaan valtava pino, jotta niitä saisi takaisinkinpäin. Chipsit ovat liukkaita. Pari tuplariviä, yksi neljälle numerolle. Kuula pysähtelee vääriin kohtiin, kunnes lopulta yksi osuma tuo panoksen takaisin ensin viisin-, sitten kahdeksan- ja lopulta peräti 17-kertaisena. Merkit sinkoilevat pitkin ruudukkoa. Panostus muuttuu maaniseksi, mutta samaan aikaan kädet suojelevat – nyt jo turvattua – alkupääomaa. Ihmiset ympärillä katoavat. Drinkki loppuu, mutta paikkaa ei luovuteta. Viimein voiton kaventuessa kymmeneen euroon on pakko luovuttaa.

Myöhemmin jokin satunnainen hedelmäpeli antaa sata euroa lisää. Maailma muuttuu valoisammaksi, vaikka kello hiipii kohti pikkutunteja.

Lähiö kiemurtelee kohti keskustaansa. Ostoskeskuksen uudemmalla puolella metroaseman ikuinen remontti etenee rauhalliseen tahtiinsa pressujen alla. Nuoret juhlivat koulujensa alkamista. Uusi ravintola on avannut hillityn ovensa nälkäisille. Helmi Grilli on Kontulan Soul Kitchen – aikuisjazzia taustallaan soitteleva ruokapaikka.

Listalla on perinteisiä suomalaisia. Wieninleike on kooltaan ja laadultaan uskomaton. Perunamuusi on tehty perunoista. Hanassa on Olvin Fizz-siideriä. Kaunis tarjoilija ei liikaa juokse serveeratessaan asiakkaita. Paikan kiireettömyys on lähellä uneliaisuutta. Tummat puiset seinä- ja kaluste-elementit ovat äärettömän rauhallisia.

Hinnat ovat kontulalaisittain korkealla. Toisaalta laatu on myös kohdallaan. Mutta missä ovat asiakkaat? Miksi autius, orpous, hiljaisuus? Eivätkö kelpo itähelsinkiläiset kehtaa tulla ”hienoon ravintolaan”, vai onko mediassa maalailtu korkeasuhdanne pelkkää sanahelinää?

Jykevien graniittipilarien takana henkilökunta hikoilee loppukesän ukkosrintamassa. Moninkertaisesti suojeltuun rakennukseen ei niin vain rakenneta ilmastointia. Lapsiperheet ja muut nälkäänäkevät tulevat baarin puolelle syömään, sillä joku roisto on varannut ruokapuolen omiin iljettäviin tarkoituksiinsa. Kaikkien asiakkaiden vessareitti menee alas eräitä planeetan jyrkimpiä portaita. Kuolonuhrien määrä on silti ihmeellisen pieni. Ehkäpä paikan yllä väräjävä jääkäriliikkeen kunniakas muisto suojelee alkoholin pöhöttämiä sidosryhmäjohtajia.

Loppujen lopuksi Manalan baarin ruokalista ei vakuuta. Se on kallis ja epämääräinen. Pieni downgrade on tehtävä. Muttei liikaa, muttei liikaa. Pohjalaisten osakuntatalolta hämäläisten vastaavaan; isänmaallisuuden ja nuorkeskustalaisuuden tunnelma vähenee ja ruoka-annokset halpenevat suunnilleen kahdella eurolla, kun astuu sisään musiikkitoimittajien työmaaruokalaan, Ilvekseen.

Edullista Ilveksessä ei tietenkään ole. Se on kallis ravintola, jossa myydään väärennettyä duunarihenkeä, Tampereen punaista industrialismia. Kaikki käärittynä arveluttavissa määrin preussinsinisiin seiniin ja söpösti ränsistyneeseen interiööriin. Jos Ilves olisi ihminen, hän olisi Jone Nikula. Mutta Blackthorn-hana on yhä ehjä ja hampurilaispihvillä kukkuramitoin sipulia, joten ei baaria oikein voi vihatakaan.

Jotain samaa näissä osakuntatalojen ravintoloissa on, silti. Kansallismielistä epärehellisyyttä, topeliaanista uhmakkuutta, itse rakennettuja myyttejä, joiden ainoa kohde on kiinteistön omistava opiskelijajärjestö – jonka ainoa idea on vain olla olemassa. Osakuntahan ei tee mitään sellaista, että se herättäisi spontaaneja kannatushuutoja osakuntatoiminta-aatteen puolesta. Se on yhtiömuotona säätiön ja yhdistyksen salavuoteudesta siinnyt perverssi rakkauslapsi, jolla on pään räjäyttäviä omaisuusmassoja. Mutta minne ne rahat menevät? Jossakin lämpimällä saarella on tuhannen miljardin euron pankkitili, jonne kartutetaan ”hämäläisten” ja ”pohjalaisten” eläkekassaa. Kas, kun ei pirkkalaisten, viikinkien ja muskoviittien.

On siis Taiteiden yö. Saksalaisessa kirkossa esitetään hurmaavaan kauniita Bachin viuluteoksia, jotka Ruttopuiston viinikännäämisen ja kaikkialla möykkäävien humalaisten lasten jälkeen ovat kuin linimenttiä henkisiin rohtumiin. Ikävä kyllä yö ei koskaan kestä yöhön asti. Säällisen ohjelman loputtua on palattava kapakan luokse. Tai lähdettävä kotiin.

Tin Tin Tango oli joskus legendaarinen baari, jossa sai aamupuuroa ja samalla pyykit pesuun. Nyt se on vain aneeminen, täyteen ahdettu paikka, jossa kanta-asiakkailla on avoin valtakirja käyttäytyä töölöläisen aggressiivisesti turisteja kohtaan. Tilanahtaus on hurja, mutta harhaanjohtava. Vapaita neliömetrejä lattialankuilla kyllä riittäisi, mutta kaikki istuimet on kiikutettu kiukkuisten toimitussihteerien ja kustannuspäälliköiden työn parkitsemien takapuolien alle.

Ravintola on naamioitu kahvilaksi. Tiskillä on vitriinillinen viinereitä ja jotkut jopa saattavat harkita kahvia. Suosituin juoma on silti olut. Siiderihanassa on myös ihan oikeaa siideriä. Hinta on keskitasoa, töölöläisittäin. Muualla Suomessa sitä pidettäisiin hävyttömänä kiskontana.

”Töölöläiskapakat” puheenaiheena ei toimi, ellei käy Elitessä. Vanhan koulukunnan ravintola. Valkoiset liina pöydillä, ruokapuolelle ei asiaa ilman varausta. Vesa Vierikon näköinen mies myhäilee baaritiskillä. Tauno Palon ja Matti Pellonpään pöytä on ovenpielessä. Kukaan ei istu siinä, vaikka se on lähellä ulko-ovea ja siten tupakkapaikkaa. Suomessa ei ole varsinaisesti yläluokkaa, mutta jotain itsetietoista ja -riittoista Eliten tunnelmassa on. Nimi on enne.

Baarimikko on läkähdyttävän iloinen mies. Hanassa olisi Upcideria, mutta se tuntuu liian ohuelta litkulta näin painavaan ilmastoon. Portviini solahtaa lasin pohjalle. Tawny, ikävä kyllä. Rubya haettiin. Vieläkään henkilökunta ei liikaa ujostele velottaessaan juomista inkojen kulta-aarteen per lasi.

Pitkät pöydät ovat jo ehtineet saada osansa loiskuvista ajatuksista. Nerokkainkaan sisällöntuottaja ei osaa aina syödä ja juoda siististi. Vaihteen vuoksi yksikään näyttelijä ei tappele. Ikä on tehnyt tehtävänsä eikä nuori polvi enää harrasta mustasukkaista ravintolatappelua. Eiväthän ne edes juo, nuoret. Se selittää osaltaan tämän päivän näytelmäkappaleiden loputonta tylsyyttä. Itsetyydytykselläkin saisi olla rajansa.